Kristillinen vapaus dominikaanien elämässä

Kristillinen vapaus dominikaanien elämässä

"Suokoon Jumala että noudattaisimme tätä kaikkea rakkaudessa, ei niin kuin lain hallitsemat orjat, vaan niin kuin vapaat ihmiset, joita armo hallitsee."

                                                              Pyhän Augustinuksen sääntö VIII

Jos me (dominikaanisisaret) mielellämme viittaamme dominikaaniseen vapauteen, se ei johdu siitä, että meillä olisi jonkinlainen etuoikeus vapauteen. Olisi täsmällisempää puhua yksinkertaisesti vapaudesta dominikaanihengessä.

Jokaisessa hengellisessä perheessä kristityn vapaus saa värinsä sääntökuntaperheen perusinspiraatiosta. Se mikä "inspiroi" dominikaanielämää, on maailman pelastumisen jano. Tämä jano poltti pyhää Dominicusta niin, että se esti häntä nukkumasta. Niin voimallisia olivat tämä jano ja siihen liittyvä rukous. Tämä Pyhän Hengen kutsu muokkasi jatkuvasti Dominicusta, niin että hänessä kirkastui yhä enemmän sen Vapahtajan kuva, joka antoi vapaaehtoisesti henkensä ihmisten puolesta. Juuri tämän rukouksen ja tämän janon ytimestä veljet ja sisaret löytävät vapauden rakastaa avarasti. Evankelisiin neuvoihin sisältyvä itsensä kieltäminen liittyy tässä läheisesti siihen, että luovutaan oman henkilökohtaisen täydellisyyden saavuttamisesta, jotta yhdistyttäisiin Kristuksen suureen kaipuuseen maailman pelastuksesta.

Dominikaaninen vapaus toteutuu kiinteästi rakennetun instituution puitteissa, joka on tämän vapauden toteutumisen takuuna. Tämä rakenne on samalla joustava ja liikkuva ja avoin uudistumiselle, mikä puolestaan turvaa vapauden pysyvyyden. Kyseessä on siis toisaalta vapaus, joka ei pelkää riskien ottamista ja toisaalta vakaus, joka ei nojaudu jäykkiin kiintopisteisiin.

Katariina Sienalaista veti puoleensa Pyhän Dominicuksen sääntökunnan hengellinen elämä, joka hänen sanojensa mukaan oli "kokonaan avara ja hyväntuoksuinen". Mitään metodia tai oppikirjaa, joka veisi eteenpäin tällä tiellä,  on turha etsiä.  Meillä on vain Jordanus Saksilaisen ja ensimmäisten veljien hahmottelema Dominicuksen hengellinen muotokuva ja muutamia hänestä lähtöisin olevia  tärkeitä ratkaisuja. Meidän perintönämme on vain hänen olemuksensa, hänen tapansa rakastaa, hänen intohimoinen halunsa julistaa evankeliumia.  Suhteessaan perillisiinsä Dominicus vetäytyy itse varjoon Jumalan sanan edestä ... hän jättää heidät tavallaan yksin, Elävän Sanan haltuun, jotta se tekisi heissä saman työn, jonka se oli tehnyt hänessä.  Kyseessä on siis purjehtiminen ilman kompassia, vailla mitään muuta suunnan antajaa kuin veljellinen yhteisö, joka on aidon Pyhässä Hengessä elämisen luotettavin todistaja.

Meille kontemplatiivisille sisarille hengellinen seikkailumatka toteutuu konkreettisesti ennen muuta yhteisöelämässä, josta aikoinaan käytettiin nimeä "Pyhä saarnaaminen". Augustinuksen luostarisääntö antaa suunnan: "Koska te olette kokoontuneet yhteisöksi, teidän tulee elää täydellisessä yhteisymmärryksessä luostarissanne, ja olkoon teillä vain yksi sydän ja yksi sielu Jumalassa." Tämä on perustavoite.

Nimenomaan pyrkimys tähän avoimeen yksimielisyyteen, joka suuntautuu Jumalaan, tekee meidät vapaiksi. Luostarisääntö ilmaisee myös tämän vapauteen oppimisen paradoksaalisen luonteen. Juuri tämä on tärkeää.

Sääntö täsmentää, että ylisisaren on huolehdittava siitä, että jokaisella sisarella on se, mitä hän "tarvitsee", ei niin että kaikki saavat saman vaan kukin "tarpeensa mukaan" , ja tämä siksi, että sen kautta (sisarten keskinäinen) henkien ja sydänten ykseys kasvaisi. Mutta samaan aikaan jokaisen sisaren asemastaan ja tehtävästään riippumatta tulee asettaa yhteinen hyvä yksilöiden hyvän edelle. Juuri tämä asenne on luostarisääntömme mukaan rakkaudessa kasvamisen ensimmäinen  mittapuu. "Rakkauden, joka pysyy, tulee vallita tarpeita, jotka ovat ohimeneviä."

Tämä kaksinainen  suuntautuminen, jonka sisäinen tasapaino on todettavissa, muodostaa todellisen rakkaudessa toteutuvan vapauden koulun. Tämä vapaus on muuta kuin hyvin inhimillinen pyrkimys tasapäisyyteen, sillä ei saa unohtaa, että jokainen ihminen on ainutkertainen. Tässä vapaudessa välittömät tarpeet voivat väistyä, jotta vapaus edistäisi todellisemman ja syvemmän tarpeen kasvua. Tässä vapaudessa voi luopua itsestään rakkaudesta toisiin. Kyseessä on päivittäinen harjaantuminen, jossa ei todellakaan voi ruokkia itseään illuusioilla. Huoli kaikkien ihmisten pelastumisesta saa todellisen merkityksensä lähimpien ihmisten rakastamisesta ja palvelemisesta. Vastaavasti taas lähimmäisenrakkaudessa toteutuva päivittäinen askeesi (omista tarpeista luopuminen) saa voimansa syvästä rukouksesta ja elämänsä antamisesta kaikkien ihmisten pelastumiseksi.

Dominikaanisessa elämässä, niin kuin kaikkialla muuallakin, on vain yksi vapaus: vapaus rakastaa.  Pyhä Augustinus kirjoittaa rohkeasti: "Rakasta ja tee mitä tahdot". Se, joka antaa  luostarilupauksen seuratakseen Kristusta Saarnaajien sääntökunnassa, lausuu vain yhden lupauksen, joka sisältää kaikki muut: kuuliaisuudenlupauksen. Tässä elinikäisessä sulatusuunissa tahto vapautuu mukautuessaan Jumalan omaan tahtoon.

"Dominicaines moniales de l'Ordre des Prècheurs. La tradition vivante." C.I.F. Editions Le Patio Fleuri". Ste Maxime, France. 1993